Epäonnistumisien putki ratsastuksen parissa on saanut minut ihan allapäin ja neuvottomaksi. Kaikki hyvät ideat kääntyvät loppujen lopuksi epäonnisiksi yrityksiksi. Olen aivan puhki. Nyt, kun vain keksisi keinon jaksaa.
Kaikkihan alkoi joku keskiviikko, kun tunti meni vähän peppulleen. En ratsastanut Virulla vaan Claralla ja pelkkä istuminen tämän hevosen selässä tuntui mahdottomalta laukan nostoista puhumattakaan. Sain keskivartaloni lihakset aivan maitohapoille. Itse otin sen tunnin ehkä vähän raskaasti. Seuraavat päivät suurimmaksi osaksi kävelin vain Virun kanssa ilman satulaa. Yritin nostaa omaa mielialaani.
Sitten kaverini soitti ja kysyi minua ja Virua kisaamaan Ypäjän keskiviikkokisoihin hänen kanssaan. Innostuin heti ja kyselin Virun omistajalta luvan saaden sen. Tuntui, kuin motivaatio ja innostus olisivat tulleet kerralla takaisin. Suunnittelin kaikki valmiiksi ja keskiviikko koitti. Koko keskiviikon ajan jännitin, sillä olisihan nämä ensimmäiset "soolo" kisani, niin ettei kukaan muu talliltani tulisi mukaan kisaamaan. Anna lähti hoitajaksi mukaan ja Virukin saatiin koppiin toisella yrittämällä. Päästiin Ypäjälle. 80cm rata meni puhtaasti sijoittuen kolmannelle sijalle (3/20)! 90cm radan alku meni huonosti, kun ratsastin liikaa laukkaa pois. Joten saatiin 12 vp. Onneksi loppurata meni puhtaasti, mutta sijoitus oli kuitenkin 14. /17. Palkintojen jakoa ei ollut, joten lähdettiin takaisin tallille päin 90cm luokan loputtua.
Tallin pihaan päästyä odotti trailerissa epämielyttävä näky. Viru oli taas* kaatunut kuljetuksen aika. Todenäköisesti vasta tallitiellä, koska kolinaa kuului muun matkan ajan. Tällä hetkellä en pysty pyyhkimään silmistäni sitä näkyä mikä odotti, kun avasin pikkuoven traileriin. Otimme heti kaverini hevosen ulos traikusta ja avasimme väliseinän, jotta Viru pääsisi jaloilleen. Virulta oli lähtenyt molemmat takakengät, takajalat olivat täynnä pieniä ruhjeita ja oikea takajalka oli turvonnut, sekä Viru aristi sitä. Menin itse vaan jotenkin niin shokkiin, että aloin itkeä. Välillä sain itseni kasaan ja välillä taas hajosin kyyneliin. Sain Virun hoidettua, jalat kylmättyä ja haavat puhdistettua. Viru näytti ihan tyytyväiseltä ja positiiviselta, kuitenkin väsyneeltä. Sain Virun tarhaan iltaheinille ja lähdin kotiin päin. Ajatukset pyöri päässä kuin hyrrä. Jouduin pysähtymään bussipysäkillekin itkeäkseni suurimmat krokotiilin kyyneleet pois, ennenkuin pystyisin jatkamaan ajamista kotiinpäin. Samalla lähetin omistajalle epämukavat uutiset.
Virulla ei enää ilmeisesti toimi takajalkojen lukitus, joten kuljettaessa Virun takajalat pettää alta ja sen seurauksena Viru kaatuu. Kotiin päästyäni menin suoraan sänkyyn ja nukkumaan, sillä mikään ei tuntunut sillä hetkellä enää hyvältä. Aamulla pystyin käsittelemään asiaa uusin silmin, muttei sekään muuta kuin pahentanut mieltäni. Se, ettei Virua pystyisi enää kuljettamaan tarkottaisi, ettei minulle ole kisahevosta ainakaan ulkopuolisiin kisoihin. Entä, jos Virun jalka vain pahenisi tai tai...
Olen nyt vain niin neuvoton. Tuntuu, että olisin pettänyt Virun ja tuottanut omistajille pettymyksen. Aivan tyhmä olo. On vain sellainen tunne, etten voi vaan mennä tallille. Ehkä, tämä tästä..
*Viru kaatui hevosautoon paluu matkalla Merjan tallin muistokisoista, joissa käytiin hyppäämässä 80 cm rata.
Postauksen kuvat Merjan tallilta, kuvannut Anna Savolainen
P.S Blogin ulkoasu on menoa uusiksi lähiaikoina, kunhan saan aikaiseksi..